Hovioikeuden ratkaisu osituksen moitetta koskevassa asiassa

asianajaja – asianajotoimisto – Asianajotoimisto Lex Helsinki Oy – lakiasiaintoimisto – lakitoimisto – lakimies

Harkitessaan kaikkia sovittelun puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja hovioikeus päätyi asiaa kokonaisuutena arvioidessaan siihen, että sovittelua puoltavat seikat olivat sitä vastaan puhuvia seikkoja hieman painavampia. Sovittelua vastaan puhuvien seikkojen vaikutus voitiin kuitenkin ottaa huomioon arvioitaessa sitä, kuinka paljon A:n avio-oikeudesta vapaasta omaisuudesta oli katsottava avio-oikeuden alaiseksi. (Vailla lainvoimaa 5.12.2018)

Helsingin hovioikeus 5.12.2018
Tuomio Nro 1590
Diaarinumero S 17/2268
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 21.9.2017 nro 47141
Asia Osituksen moite
Valitus
A on vaatinut, että hänet vapautetaan velvollisuudesta suorittaa B:lle tasinkoa korkoineen tai että tasingon maksuvelvollisuutta alennetaan. Toissijaisesti A on vaatinut, että B:llä vahvistetaan olevan avio-oikeus enintään yhteen viidesosaan A:n omistamista Sähköarina Oy:n osakkeista ja siten oikeus saada tasinkoa enintään 36.228 euroa korkoineen. Lisäksi A on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkoineen.
Osituksen sovittelulle ei ollut tarveperustetta. B ei ollut vähävarainen, iäkäs tai vailla ammatillista koulutusta eikä hän ollut jäämässä asunnottomaksi ilman sovittelua. Ositusta ei olisi tullut sovitella myöskään sen vuoksi, että B ei ollut osallistunut A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden hankkimiseen tai kartuttamiseen. Kumpikin puoliso oli hoitanut omaa varallisuuttaan itsenäisesti ja omatoimisesti avioliiton aikana. A ja B olivat omaisuuden erottelussa jo jakaneet tasaosuuksin perheen perusvarallisuuden, joka oli kertynyt kummankin puolison ponnistelun tuloksena. A oli maksanut kaikki asumiseen liittyneet kulut, kuten lainojen lyhennykset ja korot, vastikkeet, asuntojen korjausja kunnostuskustannukset, vakuutukset ja sähkökulut.
A:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus oli muodostunut pääasiassa hänen vuosina 2005-2015 harjoittamastaan aktiivisesta sijoitustoiminnasta, joka oli ollut sivutoimenluonteista. B:llä ei ollut ollut edes epäsuoraa vaikutusta A:n sijoitusvarallisuuden karttumiseen tai säilyttämiseen. Osituksen sovittelu johtaisi siihen, että B saisi perusteetonta taloudellista etua A:n sijoitustoiminnan menestyksestä. Lisäksi asiassa oli otettava huomioon, että 14.2.1980 allekirjoitettu avioehtosopimus oli aikanaan solmittu B:n aloitteesta hänen silloisten etujensa turvaamiseksi ja hän oli ollut tietoinen sen merkityksestä, joten perustetta sovittelulle ei ollut.
Toissijaisesti oli katsottava, että B:n osallistuminen A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden hankkimiseen oli rajoittunut siihen, että A:n ja B:n yhdessä omistamat asunto-osakkeet olivat olleet Sähköarina Oy:n urakkatakausten vastavakuutena. Tältäkin osin B:n omistamien asunto-osakkeiden vaikutus A:n yritystoimintaan oli ollut niin vähäinen, että B:n oli katsottava osallistuneen A:n omistamista yhtiön osakkeista enintään yhden viidesosan hankkimiseen tai kartuttamiseen. B:llä voisi siten olla avio-oikeus enintään tähän määrään osakkeita. Mahdollinen tasinko voidaan määrätä suoritettavaksi rahana.
Vastavalitus
B on vaatinut, että pesänjakajan ratkaisu pysytetään voimassa ja A:n B:lle suoritettava tasinko korotetaan 210.211,63 euroon korkoineen. Lisäksi B on vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea siltä osin kuin asiassa oli katsottu olevan perusteet osituksen sovittelulle. Avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi oli katsottava A:n omistamat Sähköarina Oy:n osakkeet ja tämän sijoitusomaisuus. Tasinko voidaan määrätä suoritettavaksi rahana. Mikäli B ei saisi osaakaan A:n avioliiton aikana kerryttämästä yritysja sijoitusvarallisuudesta, olisi tilanne hänen kannaltaan kohtuuton.
Asiassa oli otettava huomioon B:n taloudelliset ratkaisut perheen ja A:n hyväksi 35 vuoden avioliiton aikana. B oli luovuttanut omistamansa asunnon myynnistä saadut varat vuonna 1980 puolisoiden yhteisen asunnon hankintaan, mikä oli ollut merkittävä panos A:n varallisuuden kartuttamiseksi. B oli käyttänyt kaikki palkkatulonsa perheen hyväksi eikä hänelle ollut kertynyt säästöjä. B oli joutunut myymään vuonna 2006 suurimman osan perinnöillä hankkimistaan osakkeista ja maksamaan yhteisestä asunnosta 40.000 euroa, mistä johtuen hän ei ollut voinut harjoittaa menestyksekästä sijoitustoimintaa kuten A. B oli antanut puoleksi omistamansa asunto-osakkeet korvauksetta A:n yritystoiminnan vakuuskäyttöön vuosina 1990-2006, mistä A oli hyötynyt taloudellisesti.
A:n koko omaisuus oli karttunut avioliiton aikana ja alun perin yritystoiminnasta, mistä saaduilla varoilla sijoitustoiminnan harjoittaminen oli ollut mahdollista. A:n perheen yhteisiin menoihin käyttämät varat olivat olleet vain murto-osa hänen suurista tuloistaan. A:n ja B:n panostus avioliiton aikana kotitöihin ei ollut ollut yhtäläistä.
B oli sopeuttanut sekä virkauransa että sen kestäessä tekemänsä työajat perheen tarpeisiin, sillä A:n yritys oli vienyt tältä paljon aikaa. Lisäksi A:n avioeroilmoituksen ajankohta oli vaikeuttanut B:n taloudellista tilannetta, sillä hän oli juuri sitä ennen jäänyt kokoaikaisesti eläkkeelle.
Avioehdon tarkoituksena oli aikanaan ollut turvata B:n ja tulevan lapsen tilanne siinä tapauksessa, että avioliitto olisi päättynyt eroon. Avioehdon alkuperäinen tarkoitus oli kuitenkin avioliiton aikaisten tapahtumien vuoksi menettänyt merkityksensä.
B oli tällä hetkellä 65-vuotias eläkeläinen. Hänen nettoeläkkeensä oli 1.750 euroa kuukaudessa ja asuntovelan määrä oli 130.000 euroa. B:n käyttöön jäi 700 euron asumiskulujen jälkeen kuukaudessa vain 1.050 euroa.
Vastaukset
B on vaatinut, että A:n valitus hylätään.
Vuonna 1980 tehdyn avioehdon merkitys oli mitätöitynyt B:n käytännön toimien johdosta avioliiton aikana. B oli antanut merkittävän panoksen A:n omaisuuteen 35 avioliittovuoden aikana. A:n omaisuuden kertyminen avioliiton aikana oli seurausta tämän yritystoiminnasta, minkä kartuttamiseen B oli suoranaisesti ja merkittävällä panoksella vaikuttanut. Avioeron jälkeen B:n taloudellinen asema oli heikentynyt ja se oli heikko suhteessa A:n taloudelliseen asemaan.
A on vaatinut, että B:n vastavalitus hylätään.
Osituksen sovittelulle ei ollut perustetta. B ei ollut panostanut A:n omaisuuden kartuttamiseen tai säilyttämiseen taikka ainakin panos oli ollut vähämerkityksellinen. Pelkkä välillinen myötävaikuttaminen ei ollut riittävää sovittelukynnyksen ylittämiseksi. Molemmat aviopuolisot olivat olleet kodin ulkopuolella palkkatyössä, joten kummallakin oli ollut samankaltaiset mahdollisuudet osallistua perheen ja kodin hoitoon. Perheen menoista suurimman osan oli avioliiton aikana maksanut A.
B:n taloudellinen asema ei myöskään puoltanut sovittelua. Kyse ei ollut siitä, että ositusta olisi tullut sovitella B:n asunnon tai perusturvan järjestämiseksi, sillä B oli hankkinut avioeron jälkeen itselleen kalliin asunnon saattaen itsensä heikkoon taloudelliseen asemaan.
Hovioikeuden ratkaisu
Kysymyksenasettelu
Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko osituksen sovittelulle avioliittolain 103 b §:n mukaisia perusteita, ja mikäli näin katsotaan olevan, asiassa tulee ratkaistavaksi kysymys siitä, mihin A:n avio-oikeudesta vapaaseen omaisuuteen ja miltä osin Billa katsotaan olevan avio-oikeus.
Asian tausta
B ja A olivat solmineet avioliiton 14.2.1980. He olivat 14.2.1980 laatineet kummankin avio-oikeuden kokonaan poissulkevan avioehtosopimuksen. Tuolloin A oli omistanut henkilöauton ja B asunnon Tampereella sekä puhelinosakkeen. Puolisot olivat vuonna 1980 ostaneet ensimmäisen yhteisen asunnon Vantaalta 125.000 markalla. Asunnon ostoon oli käytetty B:n varoja 110.000 markkaa. Lisäksi puolisot olivat ottaneet yhteisen 25.000 markan lainan, jonka A oli maksanut pankille. Tuolloin B oli työskennellyt virkamiehenä Tullissa ja A työntekijänä sähköalalla.
B:n ja A:n ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1980 ja toinen lapsi vuonna 1986. Vuonna 1989 A oli perustanut yrityksen yhdessä kahden muun henkilön kanssa siten, että kunkin perustajaosakkaan omistusosuus oli 33 prosenttia. Vuonna 1991 puolisoiden yhteisesti omistaman asunnon osakkeet oli annettu myös A:n yrityksen, silloiselta nimeltään KV-Sähkö Oy, työja takuuaikaisten vastuiden vakuudeksi. Pantatut asunto-osakkeet oli vuonna 2006 luovutettu takaisin pantinantajille.
Puolisoiden lapsista vanhempi oli muuttanut pois kotoa vuonna 2001 ja nuorempi vuonna 2004. Vuonna 2006 puolisot olivat ostaneet asunnon, jonka rahoitukseen B oli käyttänyt varojaan 40.000 euroa ja A 90.000 euroa. Lisäksi puolisot omistivat yhdessä vapaa-ajan asunnon Lapissa ja autotallin osakkeet.
B oli jäänyt osa-aikaeläkkeelle vuoden 2010 loppupuolella ja eläkkeelle 1.1.2015 alkaen. Puolisoiden avioero oli tullut vireille 4.11.2014 ja heidät oli tuomittu avioeroon 1.6.2015. Eron jälkeen B oli ostanut itselleen asunnon Helsingin ydinkeskustasta 320.000 eurolla.
Omaisuuden erottelu, puolisoiden avio-oikeudesta vapaan omaisuuden arvo ja pesänjakajan ratkaisu
Puolisoiden yhdessä puoliksi omistamien omaisuuserien osalta on toimitettu omaisuuden erottelu. Erottelun piirissä ovat olleet puolisoiden yhteisen Tuohustien asunnon osakkeet, Myyrmäessä sijaitsevan autotallin osakkeet sekä Pellossa sijaitseva vapaa-ajan kiinteistö. Omaisuuden erottelussa puolisot ovat sopineet, että A lunastaa B:n osuuden Tuohustien asunnon osakkeista ja Pellossa sijaitsevasta tilasta yhteensä 180.000 eurolla sekä saa näissä sijaitsevan irtaimiston lukuun ottamatta yksittäisiä B:lle luovutettavia esineitä. B on puolestaan saanut pitää oman osuutensa autotalliosakkeista ja saanut myös A:n osuuden mainituista osakkeista sekä A:lta lunastuksena asunto-osakkeista ja kiinteistöstä yhteensä 180.000 euroa. Autotalliosakkeiden arvo on ollut noin 20.000 euroa. Kumpikin puoliso on saanut omaisuutta noin 200.000 euron arvosta.
Pesänjakajan laatiman osituslaskelman mukaan A:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus on koostunut 30.500 euron arvoisesta kotitilasta Pellossa, 74.850,56 euron tilivaroista, yhteensä 1.409.755,08 euron arvoisista sijoitustileistä, 309.910,42 euron arvoisesta sijoitusvakuutuksesta, 362.280 euron arvoisesta osuudesta Sähköarina Oy:n osakekannasta ja 33.000 euron arvoisista kahdesta henkilöautosta. Huomioon ottaen A:n sijoituslainatilin velka 446.348,53 euroa hänen avio-oikeudesta vapaan omaisuutensa säästö on omaisuuden erotteluja ositushetkellä ollut 1.773.947,53 euroa. B:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus on koostunut 19.648,43 euron tilivaroista, 40.435,51 euron arvoisesta rahastosalkusta, 20.170,52 euron arvoisista osakkeista ja 12.000 euron arvoisesta henkilöautosta. B:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden säästö on ollut 92.254,46 euroa. Näin ollen ilman osituksen sovittelua B saisi omaisuutta omaisuuden erottelussa saatu omaisuus huomioon ottaen yhteensä noin 292.000 euron arvosta ja A noin 1.973.000 euron arvosta.
Osituslaskelman mukaan puolisoiden avio-oikeudesta vapaan omaisuuden yhteenlaskettu säästö oli 1.866.201,99 euroa ja tästä avioliittolain 35 §:n 1 momentin puolittamisperiaatteen mukaiset avio-osat olisivat 933.101 euroa ja tasinko B:lle 840.846,54 euroa. Pesänjakaja on sovitellut ositusta siten, että B:llä oli oikeus saada A:lta tasinkoa neljäsosa siitä määrästä, mikä se olisi, jos puolisot eivät olisi tehneet avioehtosopimusta. Pesänjakaja on määrännyt A:n suorittamaan B:lle tasinkoa 210.211,63 euroa.
Asiassa on ollut riidatonta avio-oikeudesta vapaan omaisuuden arvot.
Osituksen sovittelun edellytykset ja lähtökohdat
Avioliittolain 103 b §:n 1 momentin mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Osituksen sovittelua harkittaessa on otettava erityisesti huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat. Osituksen sovittelukeinoja koskevan pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan ositusta soviteltaessa voidaan määrätä, että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio-oikeutta, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.
Lain esitöissä (HE 62/1986 vp s. 34) todetaan, että kohtuuttomuusperuste tulisi tyypillisesti kysymykseen tilanteissa, joissa ositus ilman sovittelua johtaisi siihen, että toinen puoliso ei saisi lainkaan varallisuutta tai hänelle jäisi kohtuuttoman vähän varallisuutta, kun taas hänen vastapuolelleen jäisi huomattava omaisuus. Avioehtosopimuksen sovittelun on katsottu merkitsevän voimakkainta puuttumista puolisoiden varallisuussuhteisiin ja vaativan suhteellisen painavia perusteita (s. 36). Yleiseksi lähtökohdaksi olisi asetettava, että avio-oikeudesta vapaaksi määrätyn omaisuuden käsitteleminen osituksessa avio-oikeuden alaisena omaisuutena edellyttäisi, että kysymyksessä ei ole ollut lyhytaikainen avioliitto ja että toiselle puolisolle ilman sovittelua jäisi vain vähän omaisuutta, kun taas toisella puolisolla on huomattavasti avio-oikeudesta vapaata omaisuutta (s. 73). Avioehtosopimuksen syrjäyttäminen saattaisi tulla kysymykseen erityisesti silloin, kun se on tarpeen ja kohtuullista asunnon ja taloudellisen perusturvan järjestämiseksi vähävaraiselle puolisolle pitkäaikaisen avioliiton purkauduttua avioeron perusteella tai kun puoliso on olennaisesti myötävaikuttanut toisen puolison avio-oikeudesta vapaan omaisuuden hankkimiseen tai kartuttamiseen (s. 36, 73).
Arvioitaessa puolisoiden panosta yhteisen talouden hyväksi olisi annettava merkitystä paitsi tulojen hankkimiselle ansiotyössä kodin ulkopuolella myös osallistumiselle kodin ja etenkin lasten hoitoon ja kasvatukseen (s. 69). Arvioitaessa puolisoiden panosta omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi olisi puolestaan otettava huomioon paitsi suoranainen osallistuminen omaisuushankintojen rahoitukseen myös osallistuminen perheen muiden menojen rahoitukseen, joka välillisesti myötävaikuttaa myös omaisuuden kartuttamismahdollisuuksiin.
Yksipuolisen avioehdon sovittelua koskevasta korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2000:27 ilmenee, että osituksen sovittelulle avioehtosopimusta sovittelemalla on asetettu korkea kynnys ja että sovittelun edellytyksiä tulee arvioida kokonaisuutena.
Toiminta yhteisen talouden hyväksi ja A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi A on yksi Sähköarina Oy:n perustajaosakkaista ja työskennellyt yrityksessä täysipäiväisesti sen perustamisesta vuodesta 1989 alkaen aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Tätä ennen A on ollut palkkatyössä. Riidatonta on, että B ei ole ollut Sähköarina Oy:ssä töissä eikä hän ole muutoinkaan osallistunut sen toimintaan. B on avioliiton aikana ollut ansiotyössä lukuun ottamatta yhteensä noin kolmen vuoden ajanjaksoa 1980-luvulla, jolloin hän on ollut poissa ansiotyöstä lasten syntymän vuoksi. Ennen yrityksen perustamista lasten ollessa pieniä molemmat puolisot olivat osallistuneet lähes yhtäläisesti kodinja lastenhoitoon.
Hovioikeudessa kuullut ovat kertoneet olennaisilta osin samalla tavoin kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu sekä eri seikkojen osalta jäljempänä ilmenevällä tavalla.
B:n, V:n ja K:n kertomusten perusteella hovioikeus katsoo, että B on joutunut vastaamaan A:ta suuremmassa määrin kodin- ja lastenhoidosta 1990-luvulla tämän kasvaneen yritystoiminnan ja 1990-luvun puolivälistä noin kolmen vuoden ajan kestäneiden ulkomaanprojektien ja niihin liittyneiden työmatkojen vuoksi. B:n on myös näytetty asettaneen lasten kotona asuessa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa uravalintoja tehdessään perheen etusijalle, jotta A:n on ollut mahdollista täysipainoisesti keskittyä yritystoimintaan. Toisaalta on otettava huomioon se, että B ei ole ollut kotiäitinä vaan ansiotyössä ja ettei hänen poissaolojaan työelämästä lasten syntymän vuoksi voida pitää tavanomaista pitempinä. B:n esittämää väitettä siitä, että hän on kieltäytynyt paremmin palkatuista mutta enemmän aikaa vievistä tehtävistä, on lähtökohtaisesti pidettävä uskottavana. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoo kuitenkin, että tarkemman selvityksen puuttuessa siitä, mitä nämä tehtävät olisivat olleet, ettei arvioitaessa B:n toimintaa yhteisen talouden hyväksi merkitystä voida antaa väitetyille 1980-luvun alun jälkeisille uraa koskeville uhrauksille. Asiassa on B:n nimikirjanotteella näytetty, että hän oli Tampereelta muuton jälkeen vuonna 1982 työllistynyt Helsingissä alempaan virkaan.
Asiaa kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoo, että B on pitkän avioliiton aikana panostanut puolisoiden yhteiseen talouteen käyttämällä ansiotulojaan perheen talouteen sekä osallistunut 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suuremmassa määrin kuin A kodin ja lasten hoitamiseen. Mainitut seikat puoltavat osituksen sovittelua. Huomioon ottaen kuitenkin, että B on 1990ja 2000-luvulla ollut kokopäiväisessä ansiotyössä, toiminta yhteisen talouden hyväksi osallistumalla kodin ja lasten hoitoon ei ole ollut osituksen sovittelun edellytysten arvioinnin kannalta merkittävää.
Asuntojen osalta asiassa on selvitetty, että puolisot ovat kesäkuussa 1980 ostaneet 125.000 markalla yhteisiin nimiin asunnon, jonka rahoitukseen B on käyttänyt varojaan 110.000 markkaa eli 18.500,67 euroa (V6) ja jonka loppukauppahinta on rahoitettu molempien puolisoiden ottamalla yhteisellä 25.000 markan eli 4.204,70 euron lainalla. Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että A on maksanut sanotun lainan lyhennykset ja korot. B:n ja A:n kertomusten perusteella on näytetty, että puolisot ovat myöhemmin avioliiton aikana ostaneet kolme yhteistä asuntoa, joista kahden asunnon rahoittamiseen on otettu lainaa yhteensä noin 54.300 euroa, ja että vuoden 2002 jälkeen puolisoilla ei enää ollut ollut asuntolainaa sekä että viimeisen yhteisen Tuohustien asunnon rahoittamiseen on käytetty B:n varoja 40.000 euroa ja A:n varoja 90.000 euroa. Asianosaisten kertoman mukaan A on maksanut mainittujen 54.300 euron lainojen lyhennykset ja korot.
Hovioikeus katsoo, että avioliiton alkuvaiheessa B on suuremmalla osuudella rahoittanut puolisoiden ensimmäisen asunnon hankintaa. Toisaalta A on maksanut tämän ensimmäisen asunnon 25.000 markan eli 4.204,70 euron lainaosuuden ja myös kaikki muut avioliiton aikaiset puolisoiden yhteiset asuntolainat. Huomioon ottaen, että B:n varoja on vuonna 1980 käytetty 110.000 markkaa eli 18.500,67 euroa yhteisen asunnon hankintaan ja vuonna 2006 40.000 euroa yhteisen Tuohustien asunnon hankintaan ja toisaalta se, että A on maksanut puolisoiden kaikki avioliiton aikaiset asuntolainat yhteensä noin 58.500 euroa ja Tuohustien asunnosta 90.000 euroa sekä asuntojen kunnostuskustannukset ja muut asumiskustannukset, hovioikeus katsoo, että A on panostanut puolisoiden yhteisiin nimiin hankitun perheen perusvarallisuuden rahoitukseen B:tä huomattavasti suuremmalla osuudella. Selvitystä ei ole esitetty siitä, että vain B:n ansiotuloja olisi käytetty perheen juokseviin menoihin tai että hänen tulojaan näihin menoihin olisi käytetty enemmän kuin A:n tuloja. Hovioikeus katsoo, että B:n ei ole näytetty rahoittaneen asuntojen tai muunkaan perheen perusvarallisuuden hankintoja enempää kuin mistä hän ei olisi jo puolisoiden keskenään sopiman omaisuuden erottelun johdosta saanut hänelle omistajana kuuluvaa puoliosuutta. B:n toiminta perheen perusvarallisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi ei siten puolla osituksen sovittelua.
B ja A ovat vuonna 1991 antaneet muiden yhtiön osakkaiden tavoin asuntonsa osakkeet yhtiön vakuuskäyttöön. Vannisen mukaan B oli saanut tästä korvauksen ulkomaanmatkoina. Vakuudet ovat osaltaan myötävaikuttaneet siihen, että yritys on voinut ottaa vastaan suurempia urakoita. Tämä on puolestaan mahdollistanut yritystoiminnan kasvun, mikä välillisesti on vaikuttanut yrityksen arvoon. Hovioikeus katsoo, että B on vakuuden antamisella osaltaan vaikuttanut A:n omistamien Sähköarina Oy:n osakkeiden osalta omaisuuden kartuttamiseen ja säilyttämiseen tavalla, joka puoltaa sovittelua.
Sijoitustoiminnan osalta on A:n uskottavana pidettävällä kertomuksella selvitetty, että hän oli aloittanut sijoitustoiminnan 2000-luvun alussa ja suunnitelmallisen sijoittamisen pääasiassa lainarahalla vuonna 2007 eläketurvansa kartuttamiseksi, sillä hänelle ei ollut karttunut eläkettä osakkaiden nostaessa palkkionsa yhtiöstä osinkona saadakseen yhtiölle paremman tasearvon. A:n kertoman mukaan vuosina 2007-2008 sijoituslainan määrä oli ollut huomattavasti suurempi kuin nettosijoitusomaisuuden arvo ja vuonna 2011 nettosijoitusomaisuuden määrä oli ollut 724.000 euroa ja lainaa oli ollut tästä määrästä 30 prosenttia.
Vuosilta 2000-2004 esitetyistä A:n verotustiedoista ilmenee, että hänellä on sanottuina vuosina ollut vuotta 2000 lukuun ottamatta verotettavia ansioja pääomatuloja yhteensä yli 100.000 euroa vuodessa ja verotettavaa varallisuutta vuosina 2000-2003 noin 42.800-94.900 euroa ja vuonna 2004 noin 224.100 euroa. A:n verotuspäätöksestä (K4) ilmenee, että hänellä on ollut verovuonna 2005 kiinteistön ja osakehuoneiston lisäksi sijoitusrahasto-osuuksia 64.977,81 euron arvosta, osakkeita huojennetuin verotusarvoin 33.282,60 euron arvosta ja arvo-osuuksia 118.070,27 euron arvosta ja velkaa 90.000 euroa, joka A:n mukaan oli ollut sijoituslaina.
Selvitystä ei ole esitetty siitä, että A:n omaisuuteen avioeron vireille tullessa kuuluneeseen sijoitusvakuutukseen olisi käytetty yhtiöstä saatuja pääomatuloja sinä aikana, kun B:n on edellä vuoteen 2006 saakka katsottu osaltaan myötävaikuttaneen A:n yritysvarallisuuden kertymiseen ja säilyttämiseen vakuuden antamisella yhtiön vastuista ja toimimalla yhteisen talouden hyväksi 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Selvitystä ei myöskään ole siitä, että B olisi sanotulla toiminnallaan myötävaikuttanut A:n tilivarojen kertymiseen. Hovioikeus katsoo, että A:lle on kertynyt avioliiton viimeisten noin kymmenen vuoden aikana huomattava sijoitustileillä ollut varallisuus suunnitelmallisen sijoitustoiminnan ansiosta. Esitetyn todistelun perusteella hovioikeus katsoo, ettei B:n ole näytetty mainitulla toiminnallaan myötävaikuttaneen A:n sijoitustileillä olleen sijoitusvarallisuuden karttumiseen, sillä A on rahoittanut tämän sijoitustoimintansa pääasiassa lainarahalla. Tämä seikka puhuu sovittelua vastaan.
Tarveperuste
B on edellä todetuin tavoin saanut avioeron jälkeen tehdyssä omaisuuden erottelussa omaisuutta yhteensä noin 200.000 euron arvosta. B:n kertomuksella on selvitetty, että hän on hankkinut itselleen 320.000 eurolla omistusasunnon Helsingistä ja maksanut pankkilainalla 130.000 euron taloyhtiölainan. Lainanlyhennyksen lisäksi B:n asumiskustannukset ovat noin 150 euroa kuukaudessa. B:n kertoman mukaan hänen nettoeläkkeensä on noin 1.800 euroa kuukaudessa. Vaikka A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden määrä on huomattavasti B:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden määrää suurempi, B:n taloudellista asemaa ei voida kuitenkaan pitää heikkona huomioon ottaen hänen omaisuuden erottelussa saamansa omaisuus ja hänen omistamansa avio-oikeudesta vapaan omaisuuden määrä noin 92.000 euroa sekä hänen eläketulonsa. Kun sovittelusäännöksen tarkoituksena ei ole avioliiton aikaisen elintason säilyttäminen avioeron jälkeen, hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että B:n taloudellinen asema ei puolla osituksen sovittelua.
Avioliiton kesto ja avioehtosopimuksen ulkoiset tekijät
B:n ja A:n 35 vuoden avioliittoa on pidettävä huomattavan pitkänä. Avioliiton kesto puoltaa sovittelua. Huomioon ottaen kuitenkin, että perheen perusvarallisuuteen kuuluneet asunto, kesämökki ja autotalli ovat avioliiton aikana karttuneet molemmille puolisoille ja että ne on omaisuuden erottelussa jaettu puoliksi puolisoiden kesken, avioliiton kestolla ei sinänsä ole ratkaisevaa merkitystä sovitteluharkinnassa. B ei ole avioliiton päättyessä jäänyt vaille omaisuutta.
Avioehtosopimuksen tekemisolosuhteiden ja olosuhteiden muutoksen osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin osituksen sovittelua puoltavan sen, että avioehtosopimuksen alkuperäinen tarkoitus on menettänyt merkityksensä ja että olosuhteiden muutoksen vuoksi kummankin puolison avio-oikeuden poissulkeva avioehtosopimus on johtanut toisenlaiseen lopputulokseen kuin sopimusta tehtäessä on voitu ennakoida.
Johtopäätökset sovitteluharkinnasta
Harkitessaan kaikkia edellä todettuja sovittelun puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja hovioikeus päätyy asiaa kokonaisuutena arvioidessaan siihen, että sovittelua puoltavat seikat ovat sitä vastaan puhuvia seikkoja hieman painavampia. Sovittelua vastaan puhuvien seikkojen vaikutus voidaan kuitenkin ottaa huomioon arvioitaessa sitä, kuinka paljon A:n avio-oikeudesta vapaasta omaisuudesta on katsottava avio-oikeuden alaiseksi.
Sovittelun määrä ja sovittelukeino
Hovioikeus toteaa, että sovittelun tarkoituksena on ainoastaan poistaa mahdollinen omaisuuden erottelun ja osituksen lopputuloksen kohtuuttomuus, ei puolisoiden välisten omaisuuserojen tasaaminen. Sovittelun määrää arvioitaessa huomioon on erityisesti otettava se, missä määrin B:n on katsottava toiminnallaan kartuttaneen ja säilyttäneen A:n avio-oikeudesta vapaata omaisuutta ja missä määrin B on toimimalla yhteisen talouden hyväksi mahdollistanut sen, että A on voinut kartuttaa avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan. Edellä todetuilla perusteilla B:n panostusta ei näiltä osin voida pitää kovin merkittävänä. A:n avioeron vireilletulohetken mukaiseen Bia huomattavasti korkeampaan varallisuustasoon ovat keskeisimmin vaikuttaneet hänen sijoitusja yritysvarallisuutensa. B:n ansiotulojen käyttäminen perheen yhteiseen talouteen on tullut otetuksi huomioon siten, että hän on saanut puolet yhteisiin nimiin hankitusta perheen perusvarallisuudesta. Sovittelun määrää arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon tarveperusteen puuttuminen. Mainitut seikat eivät puolla B:n vaatiman 210.211,64 euron eikä käräjäoikeuden määräämän 140.141,09 euron tasingon määräämistä A:n maksettavaksi eikä myöskään B:n vaatiman osituksen sovittelun kohdistamista koko A:n yritys- ja sijoitusvarallisuuteen.
Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että ositusta on soviteltava siten, että A:n avio-oikeudesta vapaasta omaisuudesta on katsottava avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi yksi kolmasosa A:n omistamista 362.280 euron arvoisista Sähköarina Oy:n osakkeista. Tästä B:n avio-osa on puolet eli 60.380 euroa vastaava määrä. A:n maksettavaksi määrättävä tasinko on siten alennettava 60.380 euroksi.
Tasingon suorittaminen ja osituksen lopputulos
Pesänjakaja on määrännyt A:n suorittamaan 210.211,63 euron tasingon B:lle A:n omistamasta Pellon kunnassa sijaitsevasta Pikkuniemen tilasta RN:o 13:1 arvoltaan 30.500 euroa ja muusta A:n sijoitusomaisuudesta määrältään 179.711,63 euroa.
A on käräjäoikeudessa ilmoittanut haluavansa maksaa tasingon rahana. B on suostunut tähän. Käräjäoikeus on oikaissut pesänjakajan 11.3.2016 tekemää ratkaisua omaisuuden osituksesta ja erottelusta siten, että on alentanut tasingon määrän 140.141,09 euroksi korkoineen ja määrännyt tasingon suoritettavaksi rahana.
A ja B ovat myös hovioikeudessa ilmoittaneet, että tasinko voidaan suorittaa rahana. A on siten velvoitettava suorittamaan edellä mainittu 60.380 euron määräinen tasinko B:lle rahana.
Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Pykälän 2 momentin mukaan mitä pykälän 1 momentissa säädetään, on vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään.
A on hävinnyt ensisijaisen kannevaatimuksensa tasingonsuoritusvelvollisuuden kumoamisesta kokonaan, mutta hän on osaksi voittanut toissijaisen vaatimuksensa. Tältä osin kysymys ei ole ollut ainoastaan harkinnanvaraisesta seikasta, jolla ei ole ollut sanottavaa vaikutusta oikeudenkäyntikulujen määrään, vaan ratkaisu on perustunut asiassa esitettyyn näyttöön. Sillä, minkä A on hävinnyt, ei ole vain vähäinen merkitys asiassa. Hovioikeus katsoo, että B on velvoitettava korvaamaan puolet A:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa.
A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ovat olleet 13.613 euroa. B on paljoksunut vaatimusta siltä osin kuin toimenpiteet ylittivät 36 tuntia. Hovioikeus katsoo, että B:n hyväksymää määrää on asian laatu huomioon ottaen pidettävä kohtuullisena. B on siten velvoitettava suorittamaan A:lle puolet 10.544 eurosta.
Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa
Mainitun luvun 16 §:n 1 momentin mukaan jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.
B on hävinnyt vastavalituksensa. A on hävinnyt valituksensa ensisijaisen vaatimuksen tasingonsuoritusvelvollisuuden kumoamisesta kokonaan, mutta hän on osaksi voittanut toissijaisen vaatimuksensa. Tältä osin kysymys ei ole edellä todetuin tavoin ollut ainoastaan harkinnanvaraisesta seikasta eikä sillä, minkä A on hävinnyt, ole vain vähäinen merkitys asiassa. Näin ollen A:lla on oikeus saada osaksi korvaus kuluistaan hovioikeudessa. Hovioikeus katsoo, että B on velvoitettava korvaamaan puolet A:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa.
Hovioikeudessa A:n oikeudenkäyntikulut ovat olleet 10.544 euroa. Tuntiveloitus on ollut 225 euroa. B on paljoksunut A:n oikeudenkäyntikuluvaatimusta hovioikeudessa 25 tuntia ylittäviltä osin ja tuntiveloitusta 200 euroa ylittäviltä osin. Hovioikeus katsoo, että A:n oikeudenkäyntikuluvaatimusta on asian laatu huomioon ottaen pidettävä 30 tunnin ja laskutetun tuntiveloituksen osalta kohtuullisena. B on siten velvoitettava suorittamaan A:lle puolet 8.870 eurosta.

Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 4.2.2019.

asianajaja – asianajotoimisto – Asianajotoimisto Lex Helsinki Oy – lakiasiaintoimisto – lakitoimisto – lakimies – Helsinki – Espoo – Vantaa – lakimies – lakitoimisto – lakiasiaintoimisto – Helsinki – Espoo – Vantaa – sopimusoikeus – konkurssi – saneeraus – talousrikos – vahingonkorvaus – yritysjuridiikka – liikejuridiikka – työoikeus – yhtiöoikeus – lakipalvelut – asianajopalvelut – vahingonkorvausoikeus – rikosoikeus – liikejuridiikan ammattilainen – lakiasiaintoimistot